Osallistuin edellisviikonloppuna Delhissä pidettyyn symposiumiin, joka järjestettiin osana Suomen ja Intian metsähallinnon koulutusprojektia. Hankkeen päävetäjä Suomessa on Itä-Suomen yliopisto ja toisena suomalaisena järjestäjänä on Tapio. Sekä koulutus itsessään että seminaari olivat hyvin menestyksekkäitä. Myös Ulkoministeriö pisti asian tyytyväisenä merkille. Seminaarin iltavastaanottoa emännöi suurlähettiläs Hakala, joka osallistui aktiivisesti myös itse seminaariin.

Ruokaa, vettä ja energiaa

Seminaarissa keskusteltiin metsien merkityksestä biotaloudessa, ja Intian mittavista tavoitteista ja haasteista kestävän kasvun saralla. Taustalla on halu suojella luontoarvoja ja kulttuuria. Ennen kaikkea taustalla on kuitenkin huoli siitä, kuinka kasvava kansa voisi turvata ruoka-, vesi- ja energiahuoltoaan ja saada tuloja nostaakseen hyvinvointia. Globaalissa kilpailussa halutaan pärjätä.

Periaatteessa samat tavoitteet ovat olleet metsäpolitiikan suuntaviittoja Suomessakin, eri aikoina eri painotuksin. Hanke tähtääkin siihen, että Intian metsähallinnon korkeat virkamiehet voivat tutustua suomalaiseen ja eurooppalaiseen metsätalouteen ja metsäpolitiikkaan, ja ammentaa näistä lähtökohtia oman maansa kehittämiseen. Erityisesti intialaisia on kiinnostanut se, miten yksityismetsätalous on saatu toimimaan niin kestävästi kuin mihin Suomessa on päästy. Luontoarvojen ja virkistyksen lisäksi myös puun tuotanto on kasvanut ja on saatu paljon tuloja ja työpaikkoja.

Opittavaa on meilläkin

Meilläkin on opittavaa intialaisilta. Innokkuus tehdä töitä ja opetella uutta on käsin kosketeltavaa. Tavoitteiden eteen ollaan valmiita tekemään töitä todella lujasti. Palveluasenne on aito. Kumppanin kiinnostuksen kohteiden selvittämiseen paneudutaan tosissaan. Intialaiset olivat opiskelleet, että meillä syödään salmiakkia, juodaan vähän väliä kuohuviiniä ja keskiviikkoisin on ”pikku lauantai”, jolloin lähdetään hauskanpitoon. Suomen historia osattiin kunnolla.

Tästä voi ottaa opiksi. Suomen metsäosaamiselle on kyllä tarvetta maailmalla, mutta miten selvittää mikä todella kiinnostaa? Esimerkiksi intialaiset ovat niin tottuneita ajattelemaan metsiä luonnonsuojelun näkökulmasta, että todellinen kiinnostus esimerkiksi puuntuotantoon herää vasta kun huomataan, että näin saadaan tuloja luonnonsuojeluunkin ja metsiä kestävästi hoitamalla voidaan lisätä myös metsien virkistysarvoa. Näin on silti, vaikka juuri talouskäytön oppeja Suomesta haetaan ja esimerkiksi metsävarojen inventoinnin tehostaminen ja teknologia kiinnostavat laajasti.

Kutakin kulttuuria kuunnellen eteenpäin

Korkea-arvoisille intialaisvirkamiehille on kulttuurishokki se, että Suomessa me emme vain palvele itse itseämme, vaan olemme asiasta ylpeitäkin. Tapion johtajan uskottavuus on koetuksella, kun paljastuu, ettei ole autonkuljettajaa. Puhumattakaan siitä, että kahvitkin voi kiehauttaa itse. Ällistys herää myös, kun ylpeinä kerromme metsänomistajien piakkoin pääsevän hoitamaan asiat internetissä, itsepalveluna, tai kun monen metsänomistajan havaitaan tekevän itse hoito- ja hakkuutyötä metsissään. Moni intialainen saattaa siinä vaiheessa pohtia palvelusväkensä määrää eikä ymmärrä kuinka itsepalvelu voisi elämää parantaa: muiden työllistäminen on Intiassa sekä itsestään selvyys että ylpeyden aihe. Työtä tarvitsevia on paljon.

Ensin siis pitäisi osata kuulla se, mikä tiedon tarvitsijalle on paitsi tärkeää niin myös tuttua ja siten kiinnostavaa. Helppo sanoa, mutta vaikeampi toteuttaa. Hiotaan siis vuorovaikutuksen kykyä entistä paremmaksi ja valloitetaan maailma. Onneksi joka päivä voi kehittyä.

Kommentteja 0