Kalojen, erityisesti vaeltavien sellaisten, suojelu tiivistyy monesti patojen sekä muiden vaellusesteiden purkamiseen ja virtavesissä tehtäviin kutualueiden ja uomien kunnostuksiin. Meillä Suomessa tässä työssä onkin kunnostauduttu: vuonna 2024 poistettiin yhteensä 138 vaellusestettä, enemmän kuin missään muussa Euroopan maassa (Dam Removal Europe 2024). Virtavesien kunnostuksia puolestaan on Suomessa tehty kiihtyvällä tahdilla ja kehittyvillä menetelmillä jo 1970-luvun lopulta saakka. Näiden toimien merkityksestä uhanalaistuneiden lohikalojemme suojelulle ja kantojen elvyttämiselle on vahvaa tutkimusnäyttöä (Luonnonvarakeskus 2021).

Kun keskustelu aiheen ympärillä keskittyy näihin uomassa tehtäviin, ja monesti näyttäviin, toimenpiteisiin, vähemmän näkyvät ongelmat jäävät helposti pimentoon. Vaelluskalojen kohtaamat haasteet eivät useinkaan ole ratkaistavissa pelkillä uomassa tehtävillä toimenpiteillä. Simojoki toimii tästä hyvänä esimerkkinä: jokea ei ole koskaan padottu ja sen pääuomassa on tehty merkittäviä kunnostustoimenpiteitä. Tästä huolimatta jokeen nousevien lohien määrä on laskenut merkittävästi 2010-luvun puolivälin huippuvuosista.

Valuma-alueen ojitukset heikentävät Simojoen lohikannan tilaa

Simojoen lohikannan kohtaamia ongelmia tarkasteltaessa katse on syytä kääntää uomasta jokea ympäröiville maa-alueille. Jokaisella vesistöllä on oma valuma-alueensa, jolle satava vesi päätyy maastonmuotojen ohjailemana erinäisten mutkien ja välietappien kautta vesistöön.

Valtaosa Simojoen valuma-alueesta on turvemaata eli suota, ja merkittävä osa näistä soista on aikanaan ojitettu metsätalouden tarpeisiin. Ojitettuja soita on koko Simojoen valuma-alueen pinta-alasta kolmannes, eli noin 1000 km2. Ojitukset ovat lisänneet kasvukelpoisen metsämaan pinta-alaa ja puuston määrää alueella. Samalla ojituksista on kuitenkin seurannut vesistöille merkittäviä ja pitkäkestoisia haittoja, jotka heikentävät osaltaan joen lohikannan tilaa.

Suon ojittamisesta tai aiemmin ojitetun suon ojien kunnostamisesta seuraa välittömiä kiintoainespäästöjä, kun virtaava vesi kuljettaa mukanaan kaivuutöiden häiritsemää maa-ainesta. Vesistöön päätyessään kiintoaines heikentää veden laatua ja liettää pohjaa, peittäen alleen lohikalojen tarvitsemia kutusoraikoita. Kiintoainespäästöjen lisäksi ojitetuilta soilta lähtee liikkeelle ravinteita, kuten typpeä ja fosforia sekä orgaanista hiiltä. Ravinnepäästöt aiheuttavat vesistöjen rehevöitymistä ja veden tummumista, johtaen muutoksiin vesistön kemiallisessa koostumuksessa sekä valo- ja lämpöolosuhteissa.

Ojitus muuttaa virtaamia – ratkaisut löytyvät valuma-alueelta

Simojoen tapauksessa valuma-alueen merkittävä ojitusprosentti korostaa myös joen virtaamien äärevyyttä, eli tulvahuippujen ja kuivien kausien välistä eroa. Luontaisesti ojittamattomat suot toimivat virtaamaa tasaavina vesivarastoina, jotka pidättävät itseensä keväällä osan sulamisvesistä ja vapauttavat tätä tasaisesti pitkin kesää. Ojitukset ovat kuitenkin muuttaneet tilannetta radikaalisti. Kun lumet keväällä sulavat, sulamisvedet eivät pidäty valuma-alueelle luontaiseen tapaansa. Ojitusten seurauksena sulamisvedet jatkavat nopeasti matkaansa eteenpäin jokeen ja lopulta Itämereen. Vastaavasti, kun valuma-alueelle ei ole varastoitunut kevään sulamisvesiä, joki on kesäaikaan hyvin kuivillaan, kun soilta ei tule tasaista syötettä vettä jokeen.

Näihin ongelmiin tuleekin puuttua, jotta Simojoen lohikannan elinoloja voidaan parantaa. Ratkaisuja haettaessa on kuitenkin pyrittävä löytämään niin sanottuja win-win ratkaisuja, jotka tukevat sekä vesiensuojelua että maankäyttöä, Simojoen valuma-alueella käytännössä ennen kaikkea metsätaloutta.

Muuttuvassa ja lämpenevässä ilmastossa kesäaikaiset kuivuudet haittaavat yhä enemmän puuston kasvua, kun vettä ei ole riittävästi saatavilla. Kuivuuden heikentämä puusto on alttiimpaa metsätuhoille, ja vaikutukset näkyvät jo eteläisessä Suomessa kirjanpainajatuhojen lisääntymisenä. Vettä valuma-alueelle pidättävillä ratkaisuilla voidaan vähentää jokeen päätyvää kuormitusta ja samalla parantaa metsätalouden edellytyksiä.

Samankaltainen tilanne on monessa muussakin vesistössä ympäri Suomea. Muutos parempaan edellyttää, että maankäytön vaikutukset kalakantoihin tunnistetaan nykyistä laajemmin. Hyvin suunnitellut toimet voivat hyödyttää sekä kaloja että metsätaloutta.